Saksan viinit esillä Vanhalla


Jpeg

Vanhalla Ylioppilastalolla vietettiin viime viikolla saksalaisten viinien päivää. Viinibloggarina sain kutsun ammattilaistilaisuuteen (sommeliereille, ravintolapäälliköille, viinitoimittajille ja -bloggaajille), vaikka vapaa-aika-viinibloggaajana miellän itseni intohimoiseksi harrastajaksi.

Yleisöstä päätellen viinistä kirjoittaminen on etupäässä miesten aluetta. Olin suuresti huvittunut siitä miehisestä vakavuudesta, jota kohtasin. Vaikuttaa siltä, että Suomessa viinibloggaaminen on hip ja hop ja kovasti rock – sekä siitä huolimatta ennen kaikkea VAKAVAA PUUHAA. Suurella tärkeydellä ja vakavuudella oltiin liikkeellä. Viinistä kuuluu keskustella sovituin termein (siksi en uskaltanut suutani avata kun mielipidettäni julkisesti kysyttiin!). Siinä missä tapaamani saksalaiset viinintekijät ovat rentoja ja hilpeitä ja joskus runollisiakin viininystäviä (joiden kanssa voi joskus ottaa lasillisen liikaakin), tässä tilaisuudessa tunnelma oli harras kuin körttiläisseuroissa. Aivan varmasti he myös tietävät viineistä paljon, toisin kuin viinitavis-minä.

Tilaisuuden alussa Deutsches Weininstitutin johtaja Stefan Schindler esitteli kiinnostavia tilastotietoja saksalaisviineistä. Häviäjiä ovat helpot ja makeat viinit, joiden viljelyalueet vähenevät koko ajan. Saksalaiset itse juovat kuivia viinejä, mutta vievät ulkomaille makeampia. Suomalaisia kiinnostanee myös tieto, että Saksassa tosin on EU-linjauksen mukaisesti viinivero, mutta sen suuruudeksi on määritelty 0%.

 

Jpeg

Sommelier Romana Echensperger tutustutti meitä saksalaisiin Spätburgundereihin  (tarkoittaa samaa kuin Pinot Noir). Saksassa tuotetuista viineistä 36% on punaviinejä, ja näistä enemmistö Spätburgundereita. Saksaan muutettuani minulla oli alkuun vaikeuksia suhtautua saksalaisiin punaviineihin, tuhdeista espanjalaisista tykkäävälle ne olivat liian mehumaisia, mutta kun asennoiduin niin, etten odottanut niiden olevan punaviinejä, vaan maistelin ennakkoluulottomasti, opin pikkuhiljaa tykkäämään niistä kovasti. Ilmastonmuutos on myös vaikuttanut siihen, että saksalaiset punaviinit ovat koko ajan parempia ja parempia (tällä hetkellä ilmastonmuutos on saksalaisille viininviljelijöille hyödyksi, koska ilmasto on lämmennyt, mutta tulossa on aika, jolloin ilmasto täällä muuttuu liian lämpimäksi, ja viinialueet siirtyvät pohjoiseen…).

Spätburgunderin maistelutilaisuudessa tarjottiin kolme ruokalajia ja jokaisen kanssa kolmea Spätburgunderia. Ensimmäisellä kierroksella grillattu lohi, kevätkasvikset ja valkoviini-voikastike saivat seurakseen ”helppoja” Spätburgundereita:

Alde Gott Winzer 2012 Spätburgunder Spätlese (Baden)

Weingut Josten & Klein 2012 Pinot Noir (Ahr)

Weingut Anette Closheim 2011 Pinot Noir (Nahe)

Näistä kiinnostavimmalta maistui mielestäni viimeinen, maussa häivähdys makeutta.

 

Toisena ruokalajina oli rosépaistettua vasikanpaistia ja timjamikastiketta, jonka seuralaiseksi ehdotettiin ”klassisen tyylin” Spätburgundereita:

Weingut Philipp Kuhn 2011 Spätburgunder Steinbuckel GG (Pfalz)

Winzerhof Thörle 2009 Spätburgunder Saulheimer Hölle (Rheinhessen)

Weingut Bernhard Huber 2011 Spätburgunder Bombacher Sommerhalde (Baden)

Näistä jälkimmäisin tuoksui  ja keskimmäinen maistui parhaimmalle.

 

Kolmas ruokalaji oli paahdettua ankanrintaa, sieni-sipulipaistosta ja mustapippurikastiketta. Sen kyytipojaksi Spärburgunderina oli ”autenttista ja rustikaalia charmilla”:

Weingut Freiherr von Gleichenstein 2008 Spätburgunder Oberrotweiler Eichberg (Baden)

Weingut Gies-Düppel 2009 Spätburgunder Birkweiler Kastanienbusch (Pfalz)

Weingut Jean Stodden 2011 Spätburgunder Herrenberg (Ahr)

Viimeksimainittu oli kalleinta viiniä, jota elämässäni olen maistanut (pullon hinta Saksassa 69 euroa). Viinin tuoksu oli kerta kaikkiaan upea, mutta en silti usko, että mikään viini on sinällään tuommoisen hinnan arvoinen. Kun mennään kalliimpiin viineihin, hintaan vaikuttavat enemmän brändin arvostus (joko todellinen tai kuviteltu), taitava markkinointi ja/tai keräilyarvo.

 

 

Jpeg

Ammattilaisosion jälkeen seurasi kaikille viininystäville avoin maistelutilaisuus. Kolmen hengen viiniraatimme yhdeksi suosikiksi nousi Weingut Ökonomierat Lind. Viinitilan 2012 Gewürztramineria on saatavissa Alkosta (7781).

 

Jpeg

 Raatilaiset Anja ja Arttu.

Omia suosikkejani:

Ahrin viinialueella olevan Weingut Josten & Kleinin viineistä (maahantuoja on Tampereen Viinitukku). Esimerkiksi aromikas, kellertävä ja kielellä tuntuva ”kyläviini” 2012 Riesling ”R”, sekä ihanan tuoksuinen kesäviini 2012 Sauvignon Blanc.

Uusi tuttavuus oli  nuorten viinintekijöitten Weingut Knewitz,  jonka 2013 Rieslingistä sekä 2012 Riesling Appenheimer Hundertguldenista pidin kovasti. Raikkaita ja hyviä rieslingviinejä (edulliseen hintaan). Näitä viinejä ei vielä tuoda Suomeen, mikä maahantuojille vinkiksi mainittakoon.

Oliver Zeterin 2010 Pinot Noir oli oikein hyvää (ja viinintekijä tosi sympaattinen).

Weingut Becker-Steinhauerin erityiskuiva kuohuviini oli vanha tuttavuus, samoin kuin Wein- und Sektgut Barthin kuohuviinit. Barthin Pinot Rosé Sekt oli kivasti makean kuiva. Oivallinen seurusteluskumppa.

En maistanut kuin pienen osan esillä olleista viineistä, en likikään kaikkia tiloja. En tyhjentänyt laseja, vaan kaadoin pois enimmät. Siitä huolimatta oli tukka kipeä seuraavana aamuna…

Tässä vielä aitosaksalaista viinitunnelmaa!

Kategoriat: kaupallinen, viiniarvio, viinitiloja | Tags: , , , , , , , , , , , , | Jätä kommentti

Tommasi 2011 Valpolicella Ripasso

Jpeg

Raatina toimivat Aapo ja Katrianna.

Kävin pikavisiitillä Suomessa, ja siellä maistelimme Tommasin Valpolicella Ripassoa. Viinin kanssa meillä oli vuoristojuustoa, manchegoa, Mustapekka-pippurijuustoa nostalgian vuoksi (minulle; toki Saksassa pippurijuustoa saa, mutta ei juuri Mustapekkaa) ja baijerilaista yrttijuustoa.

Viiniraadin kommentit

Katrianna:

”Mustapekka-juuston pippurin jälkeen suutuntuma leviää. Jos punaviinit usein ovat raskaita gabardiineja, niin tämä on kevyttä sintsiä. Viini on hilloinen, mutta ei mehumainen. Kevätviini!”

Aapo (vannoutunut olutmies):

”Paras punaviini, jota olen maistanut.”

Varpu:

”Viini oli kevyehköä, todellakin kevätviini, kuten Katrianna sanoi. Ei parasta, jota olen maistanut (se paras on Amarone-viini samalta viinialueelta), mutta oikein miellyttävä tuttavuus. Keskieurooppalaissilmin viini on Suomessa liian kallista.”

Alkossa tuotenumero 429567, 19,48€

PS. Saksassa sama viini maksaa 14,90 € 

Kategoriat: viiniarvio | Tags: , | 1 kommentti

Barth Riesling Singularis ja quiche lorraine

Jpeg

Teimme tässä päivänä muutamana ensimmäistä kertaa elämässämme quiche lorrainea eli elsassilaista (tiukkien patrioottien mukaan lothringenilaista) kinkku-juustopiirakkaa, jota Ranskassa joskus olemme syöneet. Me etsimme reseptin chefkoch.de-sivuilta, mutta lähes samanlainen ohje on myös kotikokkisivustolla. Miehen toivomuksesta kokkasimme ruuan tällä kertaa ihan ohjeen mukaan, emmekä mitään varpuversiota (=terveellistä&herkullista&höperöä).

Viiniksi ehdotin Gewürztramineria, mutta sitä ei pikaetsimisellä löytynyt, niinpä valitsimme Barthin Singulariksen, josta muistelin että se on voimakkaan makuista ja aavistuksen makeaa. (Joskus minun täytyy kirjoittaa viinin varastoimisesta, viinikirjanpidosta ja tarkasta valinnasta juttu: meillä tämä menee sekavan intuitiviisesti, meistä kumpikaan ei ole Vakava Viininharrastaja sen kummemmin kuin Viinitilasto-Niilokaan). Ostimme viinin Hattenheimin Weinpunktista, jossa eräänä lauantaina maistelimme ilmakuivatun villisian ohuenohuita kinkkusiivuja sekä viinejä Helenan ja Günterin seurassa.

Ukon tuomio: ”Erikoisen makuinen riesling, suun täyttävä kuin Eiswein.” Vertaus Eisweiniin  yllätti minut, mutta ymmärsin kyllä mitä mieheni tarkoitti. Viini on puolikuivaa ja jääviini makeaa jälkiruokaviiniä, mutta tässä oli sama kielen peittävä täyteläisyys. Viini on tammitynnyrissä kypsytettyä, ehkä siinä osittain se salaisuus?

Quiche lorrraine oli tosi tuhtia tavaraa, pieni pala illansuussa piti kylläisenä pitkälle seuraavaan päivään. (Seuraavalla kerralla sovellan jo omalla tavalla.)

Musiikiksi ukkokulta valitsi vanhaa berliiniläistunnelmaa…

Kategoriat: viiniarvio, ruoka ja viini | Tags: | Jätä kommentti

Stefan Winter Riesling 2012 Viking Linella

Jpeg

Meillä oli vastikään tilaisuus maistaa Stefan Winterin viinitilan Rieslingiä, joka on Viking Linen uusi laivan valkoviini. Sitä saa ostaa tax freesta (9,50 €) sekä laivan ravintolassa (24 €).

Winterin viinitila sijaitsee Rheinhessenissä Dittelsheim-Heßlochin kylässä. Suku on alunperin kotoisin Itävallasta, ensimmäiset merkinnät Saksan puolelle siirtyneistä esi-isistä ovat 1400-luvun jälkipuoliskolta (saksalainen käsitys maahanmuuttajista? Vai ehkä toisaalta itävaltalainen kansallisylpeys, joka vaatii asian mainitsemisen?). Tilan koko on 20 hehtaaria ja rypälelajikkeet ovat rieslingin lisäksi sylvaner, pinot gris ja chardonnay sekä punaviinirypäleistä pinot noir ja portuguese.

Stefan Winterin ansiota lienee aiemmin hiukan väheksytyssä asemassa olleen Dittelsheim-Heßlochin nousu arvostetuksi viinikyläksi: Handelsblatt-lehti (Saksan Taloussanomat) on nostanut tilan Saksan 100 arvostetuimman viinitilan joukkoon; viinikirja Eichelmann antaa tilalle kolme tähteä viidestä; ja myös Gault&Millaun gourmet-opas on arvioinut tilan kolmen tähden arvoiseksi.

Meidän muistikuvamme Viking Linen buffeteista ovat 90-luvun lopulta. Minä taisin aina syödä katkarapuja. Mies varmaankin keskittyi paahtopaistiin. Koska meillä on riistaliha loppunut tällä hetkellä, laitoin katkarapuja. Tein luomukatkarapuwokin.

Etukäteen mietin, millaista voisi olla viini, jonka tehtävä on miellyttää mahdollisimman monia ihmisiä ja sopia mahdollisimman monen ruokalajin kanssa nautittavaksi. Ensimmäinen ihastukseni heräsi siitä, että pullon etiketti on eleetön ja hienostunut. Se on aina yksi hyvä merkki laatuviinistä (Varpun viinisääntö: mitä kirjavampi etiketti ja tuotteistetumpi nimi, sitä huonompi viini). Toinen ihastuksen hetki syntyi sitten mausta: vaikka viini on rieslingiksi miedosti hapokas, se on kuitenkin hyvin ryhdikäs, selkeä ja raikas. Itse asiassa hämmästyttävän onnistunut laatuviini moneen makuun! (Eikä tämä ole maksettu mainos, vaan oikeasti vilpitön vaikutelma. Sain viinipullon ilmaiseksi, mutta kyllä tämän jutun kirjoittamisessa työtä enemmän on kuin kymmenen euron edestä…). Viini läpäisi myös hapokkaista rieslingeistä pitävän ukon seulan.

Stefan Winterin omin sanoin: ”Kun aloin valmistaa ensimmäisiä viinejäni vuosikertaa 2000, yksi asia oli täysin selvää: en tuota tavanomaisia viinejä, sillä ne ovat tylsiä. Meidän viinitarhoistamme saa paljon enemmän irti. Siispä annamme tarhojen näyttää mahdollisuutensa, ja tuemme luontoa käsityöläisen taidoilla ja ahkeruudella. Siten syntyy persoonallisia viinejä –  ja juuri sellaisia viinejä haluan valmistaa.”

Sitä paitsi viiniä siemaillessa oli hauska muistella aikoja liki parinkymmenen vuoden takaa, jolloin vastarakastuneina olimme risteilykierteessä (ostimme aina taxfreestä niin paljon, että saimme ilmaisliput seuraavalle risteilylle). Nykyisinkin toki matkustamme Viking Linellä, toukokuussa seuraavan kerran, mutta me olemme vain matkalla Saksasta Suomeen. Ajamme laivaan, menemme hyttiin, käymme suihkussa, minä laitan korvatulpat korviin, ja menemme nukkumaan… Semmoista laivarientoa.

Kun mietin, mikä olisi Viking Linen laivaviiniin sopivaa musiikkia. tuli mieleeni yksi niistä 90-luvun risteilykerroista, jolloin laivalla esiintyi joku duo, jonka nimeä en muista. Oikein viihdyttäviä miehiä Tampereelta. Toivoin heiltä kappaletta Ihmisen ikävä toisen luo (mikä voisi parempaa laivamusiikkia olla, eikös siellä sitä varten tavallisesti risteillä?). Toinen heistä kommentoi: ”Ai sen sinisilmälasisen kappale… no esitetään.”

Kategoriat: viiniarvio, kaupallinen | Tags: , , | Jätä kommentti

Viiniretkellä Koblenzissa

JpegJapanilaiset viettävät kevään kunniaksi kirsikankukkajuhlaa, niinpä minä keksin meille lumikellojuhlan. Lumikellot ovat kevään ensimmäiset kukat täällä meidän kulmillamme Keski-Euroopassa. Tavallisesti ne kukkivat helmikuussa samoihin aikoihin kuin krookukset alkavat puskea päitään esiin maasta. Vietimme tämän kevään lumikellojuhlaa Koblenzissa. Koblenz on kaupunki, jonka kohdalla Rein ja Mosel kohtaavat. Viinialueena sillä on paljon tarjottavaa.

Jpeg

Koblenz on täynnä viinitiloja, viinitupia ja viinimyymälöitä. Toki sieltä olutravintoloitakin löytyy pilvin pimein, ollaanhan kuitenkin Saksassa, mutta viini on pääroolissa. Kuvassa Winningerin Weinstube. Me kävimme perjantai-iltana syömässä Weinhaus Weihwasserkesselissä (Vihkivesimaljan viinitalossa), joka on Koblenzin vanhin viinitupa.

Jpeg

Alkupalojen kanssa maistoimme Bopparder Hamm Rieslingiä (Weingut Volk, Spay). Viini oli helppoa ja kieleltä katoavaa.

Jpeg

Alkupaloiksi valitsimme oliiveja ja taateleita pekoniin käärittyinä. Taateli-pekoni-yhdistelmä oli yllättävän maukasta. Terveysaspekti jos jätetään sikseen tällä kertaa…

Jpeg

Valitsin pääruoaksi välimerelliseen tapaan paistetun lammasjuuston. Sain eteeni tämmöisen paistinpannullisen. Herkullista mutta aika suolaista.

Jpeg

Ravintola oli paitsi saksalainen hitaan ruoan ravintola myös Maitre Flammerie eli tunnustettu elsassilaisen Flammkuchenin valmistaja. Flammkuchen näyttää pizzalta, mutta pohja on erilainen. Ne Flammkuchenit, joita täällä useissa kansanjuhlissa tarjotaan näyttävät ja haisevat niin pahalta, etten ole koskaan ostanut, joskus maistanut ja todennut, ettei ole minun ruokaani. Mies tuumi, että söihän tuon, mutta ei tarvitse toiste tilata. Edes laatuflammkuchen ei siten ole meidän perheemme suosiossa.

Jpeg

Pääruoan kanssa nautiskelimme Weingut Wegelerin Geheimrat ”J” Spätleseä vuodelta 2008. Viinin tuoksu oli erikoisella tavalla öljyinen, siinä oli häivähdys petrolia ja sitrusta (en ole tarkistanut kenenkään gurun kommenttia aiheesta, vaan tämä on täsmälleen oma vaikutelmani). Viini oli kiinnostavan makuista. Laskin tämän kuuluvaksi niin sanottuihin vaikeisiin viineihin, jotka vaativat avautumista ja ”kesyttämistä” juojaltaan. Ukon Flammkuchenin kanssa olisi käynyt mikä tahansa talousviini, ja vaikka mun kuttujuustoni oli erinomaista, se olisi tarvinnut ärhäkämmän viinin seurakseen. Mutta kerrassaan mainio viini. Näyttää olevan viinitilan sivuilla loppuunmyyty.

Jpeg

Sunnuntaiaamupäivänä marssimme Moselin rinteille patikoimaan. Teemaan sopivasti patikkareittikin oli viinilasilla merkitty. Kapusimme ylös ja ihailimme maisemia, vaikka vielä harmaankirjavaa onkin.

Jpeg

Patikoinnin jälkeen suuntasimme kotia kohti autolla Reinin rantatietä pitkin.

Jpeg

Mies opetti minulle, kuinka puhelimellani otetaan selfie (ja vielä vintagemoodissa). Enpäs ollut tätäkään osannut. Sitä en tiedä, tarvitsenko tietoa mihinkään…

Jpeg

Pysähdyimme Osterspaissa tavalliseen tapaamme. Kylässä on mukava kävellä ja kierrellä.

Jpeg

Perinteiseen tapaamme ostimme Lemlerin Weinkellerein tienvarsikioskilta rieslingviinejä. Lemler on meidän Geheimtippimme kaikille, jotka haluavat hintalaatusuhteeltaan mainioita rielingviinejä (4,30 €/plo). Etiketit saattavat olla hiukan vinossa, mutta viinit ovat tavallisesti hyviä. Niitä saa maistaa siitä tiskiltä. Maistelu ei maksa mitään. Emme mekään maistamatta mitään osta. Maistelumukit ovat hiukan sormustinta suuremmat, mutta kyllä sillä maistamisella käsityksen saa.

JpegNämä lähtivät kioskilta mukaamme.

JpegNyt on kevään alkaminen juhlittu.

Viikonlopun musiikkitunnelmasta vastasivat makedonialaiset viimeiset kiinanpalatsikoirat (Letecki Pekinezeri)

Kategoriat: viiniarvio, ruoka ja viini, viinitiloja, matkakertomuksia | Tags: , , , , , , , , | Jätä kommentti

Pidä blogia WordPress.comissa. Teeman Adventure Journal on tehnyt Contexture International.

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

Liity 1 877 muun seuraajan joukkoon

%d bloggers like this: